maanantai 23. tammikuuta 2017

Samalla puolella | Vegaaniset suklaa-kaurakeksit


Sunnuntai-iltaisin pelaamme korttia. Suvi, Roosa, Vilma ja minä. Pelaamme canastaa, jonka opettelemiseen meni monta viikkoa. Vielä toissa kerralla pelistä poistettiin sääntöjä, joiden tajusimme kuuluvan sittenkin johonkin ihan toiseen korttipeliin.

Illoissa on aina sama kaava. Ensin syömme soppaa ja käymme läpi päällimmäiset. Miten se tyyppi, miten se työ, mites tuo mekko, onko uusi. Ootko jaksanut käydä salilla, pitääkö uutena vuotena aloitettu sipsilakko edelleen. Ai. No, mutta jos juhlissa vähän niin eihän sitä lasketa.

Millainen viikko oli, millainen viikko tulee. Millaisia lounaita, jumppia ja keikkoja. Millaisia tunteita, ajatuksia ja kohtaamisia.

Sitten korjaamme pöydän, laitamme teevedet tulemaan. Asetumme matolle, otamme pakat esiin. Naksautamme sormet, jaamme kortit.

Kun pelaamme, pelaamme pieteetillä. Kauniisti sanoen. Joka kerta yllätyn siitä, miten hurjaksi peli menee. Korttien takaa huudetaan ja kiroillaan. Voittajat tuulettavat, häviäjät sähisevät ja syyttävät vilpistä.

Kierrosten välissä rauhoitutaan juomalla teetä ja syömällä sokeria. (Eilen tarjottiin pieniä korvapuusteja, mustikkapiirakkaa ja suklaa-kaurakeksejä – niitä sellaisia, joita esimerkiksi Ikeasta saa, ja joita minun on tehnyt mieli siitä asti, kun selasin jonkun bussiin jättämää kuvastoa pari viikkoa sitten.) Palataan soppalautasten ääressä alustettuihin aiheisiin. Niin, vielä siitä tyypistä. Vielä siitä hommasta. Vielä viime viikosta.

Ollaan taas samalla puolella kaikkia soittamatta jättäneitä tyyppejä, tuskaisia töitä ja sipsilakkoja vastaan.

Sitten pelataan taas. Huudetaan ja heilutaan ja syytetään surkeita sääntöjä.

Juodaan teetä ja mietitään, pitäisikö jatkossa juoda sherryä tai konjakkia. Sellainen sopisi tunnelmaan, eikö sopisikin. Kai me juodaan ja pelataan yhdessä vielä 70-vuotiainakin. Tietty pelataan. Ja nytkin pelataan vielä yksi kierros.

Viimeisen kierroksen jälkeen voittajat ja häviävät makaavat matolla hetken aikaa yhtenä joukkueena. Sitten noustaan, tiskataan ja suoristetaan matot. Varmistellaan, että kai taas ensi sunnuntaina. Totta kai taas ensi sunnuntaina. Ennen kuin erotaan, halataan. Tiukasti. Viikoksi varastoon. Lopulta laskeudutaan jo yöpuulle käyneille kadulle ja yritetään ehtiä bussiin, joka vie mukanaan maanantaihin.


Vegaaniset suklaa-kaurakeksit

150 g maidotonta margariinia
2 dl sokeria
0,5 dl vettä
1 tl vaniljasokeria tai hieman jauhettua vaniljaa
ripaus suolaa
1 tl leivinjauhetta
2 dl vehnäjauhoja
2 dl kaurahiutaleita
125 g maidotonta tummaa suklaata

1. Sulata margariini mikrossa tai kattilassa.
2. Yhdistä sokeri, vesi, vaniljasokeri, suola ja leivinjauhe keskenään.
3. Lisää hieman jäähtynyt margariini. Sekoita tasaiseksi.
4. Lisää lopuksi vehnäjauhot ja kaurahiutaleet. Sekoita taas.
5. Nosta taikinasta ruokalusikalla nokareita leivinpaperilla päällystetylle pellille. Jätä nokareiden väliin reilusti leviämisvaraa.
6. Paista keksejä 175 asteessa noin 12 minuuttia tai kunnes keksien reunat ovat saaneet hieman väriä. Anna keksien jäähtyä kunnolla ennen niiden siirtämistä.
7. Sulata suklaa mikrossa tai vesihauteessa. Etsi kekseille sopivan kokoiset parit. Kasta toisen keksin reunat sulaan suklaaseen. Levitä toiselle keksille noin teelusikallinen suklaata ja paina keksit varovasti yhteen. Anna suklaan kovettua ennen keksien tarjoilua.

Keittiössä soi: Colin & Caroline, Gregory Alan Isakov

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa ihanalta sun ja kavereittes canastatraditio. Ystävyys on ihan parasta vaikka aikataulut ei aina soisikaan säännöllisiä tapaamisia, mut on tosi hienoa jos pystyy ylläpitämään jonkinlaista perinnettä, vaihtaa kuulumisii viikoittain ja vielä pelatakin.
    Yläasteella mä pidin viisihenkisen tyttöjengin kanssa perjantaisia teenjuonti- ja juoruiluiltoja milloin kenenkin kotona. Sittemmin ei olla pystytty pyhittämään mitään tiettyä iltaa tyttökerholle, mutta nähdään silloin kun pystytään, ehkä salaa haikaillaan vapaita perjantai-iltoja, jolloin höpistiin yömyöhään tyypeistä, jutuista ja hommista. Ja yleensä myös syötiin – meidän kohdalla tyypilliset tarjoilut oli vanhempien pakastimesta löydetty, 5 vuotta vanha karviaishillo kääräistynä kaupan lehtitaikinaan runsaan tomusokerin kera, eli varsinaista gurmeeta kehissä.

    Oon lukenut sun blogia noin vuoden ajan ja tykännyt aina kekseliäästä kirjoitustyylistäs, konstailemattomista resepteistäs ja kauniista kuvistas, mutta tää ystävien kanssa hengailu-aiheinen kirjoitus pysäytti erityisesti joten uskallan kommentoida ekaa kertaa. Nää keksit täytyy ottaa kokeiluun – toivon mukaan tarjoan näitä tulevaisuuden kamutapaamisissa männävuosien improvisoitujen pseudo-leivonnaisten sijaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tilli, moi! Ja kiitos. Että oot lukenut ja että nyt niin kivasti kommentoit. Karviaishillokääröt kuulostaa just siltä miltä kuuluukin - hetkessä syntyneiltä, yhdessä tehdyiltä. Sellaiset herkut on aina parhaita.

      Kivaa kevättä, pysy kuulolla jatkossakin!

      Poista

Kommenttisi ilahduttaa!