Pienet ja siksi isot asiat | Paahdetut valkosipuli-papuleivät

Puistobulevardilla oli mies, ja miehellä hattarakone.

Moni ei pidä hattarasta. Minä pidän. Pidän vaikka se tahmaa posket ja tarttuu tukkaan. Hattaran synnyssä on jotain hypnoottista. On kutkuttavaa katsoa, miten lämpö notkistaa pienet tiukat kiteet pitkiksi siimoiksi, saa ne takertumaan toisiinsa ja kehrääntymään makeaksi harsoksi.

Istuin penkille hattarakärryä vastapäätä. Kaivoin laukustani viikatun neuleen ja taittelin sen auki. Neule oli selvästi jonkun itse tekemä. Minulle sen oli antanut tuntematon tyttö parikymmentä minuuttia aikaisemmin. Myynnissä se oli alun perin ollut, mutta koska laukustani ei ollut kääntelystä ja ähellyksestä huolimatta löytynyt kolikon kolikkoa, sain neuleen lahjaksi.

Ei neuleen hinta olisi ollut kuin euron. Mutta kun se annettiin lahjana, sen arvo saman tien moninkertaistui. Iloni ainakin oli ehdottomasti euron ostovoimaa suurempaa. Hypistelin neuleen palmikoitua pintaa ja katsoin taas miestä kärryjen takana. Tiesittekö, että yhteen hattaraan tarvitaan vain teelusikallinen sokeria? Sekin on osoitus siitä, miten jo ihan pienestä määrästä hyvää voi kasvaa iso myönteinen pilvi.

Viime viikot ovat olleet vähän epävakaita. Kesän työputki alkaa kai viimein tuntua. Pidän syksystä, enkä haluaisi olla sen kynnyksellä väsynyt. Toisaalta, väsymys on otollinen olotila juuri pienille iloille. Ihan hassut asiat alkavat naurattaa, pienet positiiviset teot ja asiat melkein itkettää.

Sellaisia ovat muun muassa hyvät iltapalat, suloisen kaihoisa syysmusiikki, uutiset poliisin löytämästä pehmolelusta ja sen pääsemisestä takaisin kotiin. Ja tämä sympaattinen Russel Hobbs -leivänpaahdin. Sain sen lahjaksi KitchenTimelta, ja siitä tuli heti keittiömme uusi kulta. Ilahdun siitä joka aamu.

Paahdetut valkosipuli-papuleivät
5:lle

2 valkosipulinkynttä
1 sipuli
puolikas punainen paprika
2 rkl oliiviöljyä
1 tl jauhettua paprikaa
1 tl kuminansiemeniä
0,5 tl jauhettua kuminaa
1 tl jauhettua kardemummaa
2 tlk isoja valkoisia papuja
100 g tomaattipyreetä
1 dl vettä
ripaus sokeria
suolaa
mustapippuria

5 palaa leipää
2 rkl oliiviöljyä
1 valkosipulinkynsi

(raastettua parmesaania)

1. Pilko valkosipulinkynnet, sipuli ja paprika mahdollisimman pieneksi.
2. Kuumenna pannulla oliiviöljyä. Lisää sipulit ja paprikapalat pannulle yhdessä mausteiden kanssa. Paista kunnes sipulit ja paprikat ovat pehmenneet.
3. Valuta ja huuhdo pavut. Lisää ne pannulle ja paista hetken aikaa.
4. Lisää tomaattipyree ja vesi. Mausta suolalla, mustapippurilla ja ripauksella sokeria.
5. Paahda leipäviipaleet. Sivele paahdetut leivät oliiviöljyllä. Halkaise valkosipulinkynsi ja vetele sillä leipien pintaa.
6. Levitä paputäyte leiville. Koristele tuoreilla yrteillä ja halutessasi parmesaanilla. Tarjoile heti.

Keittiössä soi: Leonard Cohen

Leivänpaahdin saatu lahjaksi KitchenTimelta.

Potluck by one 4 vuotta! | Luumusangria

Syntymäpäivinä on tapana katsoa taakse. Koska Potluck by one täyttää tänään neljä vuotta, tein niin. Kelasin kuluneen vuoden alkuun ja aloin katsoa kohtauksia uudestaan.

Niitä oli aika monta. Huolimatta siitä, miten väsähtänyttä täällä on välillä ollut, vuodessa on ehtinyt kertyä taas aika monta reseptiä, valokuvaa ja ennen kaikkea tekstiä.

Välillä bloggaaminen ja oikeastaan koko blogikulttuuri mietityttää. Miksi muita kiinnostaisi, mitä minä tänään ajattelen saati mitä minä pienessä pölyisessä keittiössäni kokkaan? Miksi jakaminen on niin tärkeää?

Aa! Siinä lieneekin avainsana. Jakaminen. 

Jakamisen taustalla on ajatus siitä, että toinenkin saa jotain. Se ei ole paljastamista huomion saamiseksi, vaan omastaan antamista toivoen, että myös vastaanottaja ilahtuu.

Äsken oikoluin tekstiä, josta graduni taiteellinen osio alkaa. Luettuani hymyilin: teksti tuntui selittävän täydellisesti myös sitä, miksi tämä blogi on edelleen niin tärkeä. On ihanaa, että on paikka, joka on minun, mutta jossa en kuitenkaan ole esillä. Paikka, jossa saan samaan aikaan olla omanlainen ja näkymätön. Jossa voin sekä tehdä täysillä että olla taustalla. (Näissä kuvissa tosin on taustalla kaunis ystäväni Ida.)

Potluck by one on minulle ainutlaatuinen jakamisen väylä. Eikä se voisi olla sellainen ilman teitä. Jakaessa sekä antajalla että saajalla on yhtä tärkeä rooli. Kiitos, että saan jakaa. Että otatte vastaan ja välillä niin kauniisti saamastanne kiitätte. Sillä on väliä. Sillä on kauheasti väliä.

Se olisi kuin leija. Tarinani, kirjani.

Kuin leija.

Rakennan sen työhuoneellani. Laitan leijaan kaiken aikani, annan sille aamuni ja iltani. Tehdessäni menen polvilleni maahan, kurkotan korkealle, en malta suojata seiniä. Teen täysillä.

Lopulta tulen siihen tulokseen, että se on valmis. Että leijani toimii, on tarpeeksi vahva noustakseen ja lentääkseen. Silloin vien sen ulos. Etsin hyvän paikan, hyvän hetken. Ja sitten, sydän pamppaillen, päästän irti.

Yhtenä hetkenä leija on vielä liiman ja maalin sotkemissa käsissäni, mutta seuraavassa se jo nousee. Katson sen lentoa. Mitä korkeammalle leija kiipeää, sitä vähemmän minä voin sen liikkeisiin enää vaikuttaa. Taivaalle päästyään leija ei ole enää ainoastaan minun, vaan tarkoitettu kaikille, jotka sen näkevät.

On mahdollista, että leijan lentoa ei huomaa kukaan muu. Että uurastuksestani huolimatta leijassani ei ole tarpeeksi voimaa nostamaan ihmisten katseita maasta.

Mutta on myös mahdollista, että viereisen virastotalon kolmannessa kerroksessa istuva virkailija sattuu katsomaan ulos juuri oikeaan aikaan ja näkemään taivaalla tanssivan leijan. Ja ehkä talon takana olevassa puistossa leikkivät lapset huomaavat sen myös, vetävät vanhempiaan hihoista ja osoittavat taivaalle. Ehkä leijan näkee joku pysähtyessään tienristeykseen, joku nostaessaan katseensa uuvuttavasta työstään. Joku huomaa sen laittaessaan hautajaisten jälkeen hattua päähänsä, joku etsiessään oikeaan suuntaan osoittavaa opastetta.

Ja niin, katsoessaan leijaa, he eivät hetken aikaa näekään katujen harmautta, niiden teräviä kiviä ja kiveyksiä vasten rutistuneita metallitölkkejä. He eivät näe rakennuksia, jotka on rakennettu pysymään paikallaan, eivät pysäkkien aikatauluja eivätkä kelloja ranteissaan, eivät väitteitä mainostauluissa tai vaatimuksia puhelimiensa ruuduilla, eivät liikennemerkkejä, eivät punaisiksi muuttuvia valoja, teiden kaistaviivoja tai kylttejä, jotka kieltävät ylittämästä niitä.

Huomatessaan leijan ihmiset pysähtyvät. Ja hymyilevät. Niin minä ainakin todella toivon – että he hymyilisivät. Kenties katsoessaan leijan kieppumista, sen vapautta, he tuntevat hymyjensä takana jotain muutakin.

Leijoissa on mainiota se, että maasta katsottuna ei huomaa, mistä ne on tehty. Että ne on tehty siitä, mitä on kertynyt keittiön laatikkoihin ja sänkyjen alle. Ne on tehty kuluneista tilkuista ja vanhoista vaatteista, tikuista ja kepeistä ja pihapuun oksista. Leikeissä rikkoutuneista, juhlista jääneistä, kuluneista ja käytetyistä asioista. Leijat on tehty kaikesta siitä, mitä on koko ajan ja kaikkialla. Siitä, mikä on tavallisinta ja tutuinta. Siitä, mikä on jo kertaalleen hylätty.

Yläilmoja halkova leija on tehty täällä alhaalla. Ja vaikka se nostaa katseen ja ajatukset korkealle, saa ne kaartelemaan ja kevenemään, se on koko ajan yhteydessä maahan. Ilman sitä yhteyttä leija karkaisi. Pian se olisi niin kaukana, ettei sitä enää tunnistaisi. Siihen ei voisi enää samastua, sillä tuntemattomasta ei tunnista itseään.

Ennen luulin, että halusin kirjoittaa, jotta muut huomaisivat minut. Jotta ihmiset pysähtyisivät katsomaan ja kuuntelemaan minua. Mutta oikeasti minä haluan vain lennättää leijaa. Haluan seisoa maassa muitten joukossa ja päästää vapaaksi jotain, joka ilmaan noustessaan hetkeksi vapauttaisi meidätkin. 

Katsoessani ylös en katsoisi itseäni, vaan sitä, mihin puutteistani huolimatta pystyn.

Luumusangria
5:lle

10 kypsää luumua
1 nektariini
3 sitruunaa
pieni pala inkivääriä
ripaus jauhettua vaniljaa
1,5 dl vettä
1,5 dl sokeria
1 pullo kuivaa valkoviiniä
tonic-vettä
jääpaloja

koristeeksi tuoreita hedelmiä ja minttua

1. Pilko luumut ja nektariini.
2. Raasta inkivääri ja kuoret kahdesta sitruunasta. Laita ne kattilaan yhdessä vaniljan ja hedelmäpalojen kanssa. Lisää sokeri, vesi ja raastettujen sitruunoiden mehu.
3. Anna hedelmäseoksen kiehua rauhallisesti, kunnes hedelmät ovat pehmenneet. Anna jäähtyä.
4. Siivilöi hedelmäliemi. Jos haluat, voit toki lisätä kypsennettyjä hedelmiä myös sangriaan. Loput söimme lettujen kanssa!
5. Purista kolmannen sitruunan mehu ja annostele sitä laseihin. Lisää hedelmäsiirappia, kylmää valkoviiniä, tonic-vettä ja jäitä. Koristele tuoreilla hedelmillä ja mintunlehdillä.


Ps. K-kauppojen -lahjakortin voitti arvonnassa Heidi. Kovasti onnea!


Keittiössä vuoden aikana soinut ainakin: Lord Huron, Pearl and the Beard, The Who, Good Old War, J. Karjalainen, The Apache Relay, Chuck Berry, Elvis, Toto, WILD, Joseph, Houndmouth, Sia, Ian William Craig, Howard Shore, Mikko Joensuu, Max Richter, Philip Glass, Yann Tiersen, Delicate Steve, We Have Band, Paperwhite, Efterklang, Federico Albanese, Abba, Flyte, Kari Kimmel, Low Roar, Sin Cos Tan, The Turtles, Jonas B. Ingebretsen, Pet Shop Boys, Kids of 88, Lesley Gore, Libby Kash, Johnny Cash.

Ensin mitä, sitten miten | Mehevä rieskakakku

Pari viikkoa sitten, veljeni hääjuhlassa, nousin ylös ja puhuin. Se oli ja ei ollut suunniteltua. Suunniteltua siinä mielessä, että olin pohtinut puhetta viimeiset puolitoista vuotta. Suunnittelematonta taas siksi, että häitä edeltävänä iltana jouduin toteamaan, etten vieläkään tiennyt, mitä sanoa.

Tai no, tiesin kyllä mitä halusin sanoa. Mutta miten vaikeaa oli keksiä miten sen sanoisin.
Ja siksi lopulta tulin siihen tulokseen, että tarpeeksi vaikuttavien sanojen puutteessa olisi parempi olla sanomatta yhtään mitään.

Se oli hölmö ajatus. Ei lahjaa jättäisi antamatta sen takia, ettei sille ole löytänyt tarpeeksi komeaa käärepaperia. En ole koskaan aivan ymmärtänyt sanontaa vauvan heittämisestä pesuveden mukana, mutta luulen, että tähän se kävisi. Puhetta suunnitellessani pidin show'ta sisältöä tärkeämpänä, ja lopulta luovuin molemmista.

Oikeiden sanojen löytäminen on välillä piinallisen hankalaa. Toisilta se käy helpommin. Jotkut meistä osaavat kertoa tunteistaan häkellyttävän hyvin, loksauttaa ajatuksensa niille täydellisesti sopiviin lauseisiin. Kenties sen takia olennainen on välillä vaarassa unohtua: vaikka puhuminen ja kirjoittaminen ovat taitolajeja, tunteminen ei ole. Sen, mitä sanotaan, tulisi aina olla tärkeämpää kuin se, miten sanotaan.

Luovuttuani aikeestani pitää puhe, päätin kirjoittaa hääparille kirjeen. Sovin itseni kanssa, että jos tilanne olisi sopiva, lukisin sen ehkä ääneen. Mutta silti - toisin kuin puhe - kirje ei olisi esitys tai teos. Sitä ei olisi kirjoitettu minkään muun kuin sen sisällön takia. Vaikka kirjeen kieli olisi kulunutta tai kömpelöä, sen viesti olisi vilpitön.

Olen tuijottanut tämän voileipäkakun kuvia hyvän tovin ja yrittänyt keksiä, mitä siitä kertoisin. Pelkät kehut eivät tunnu riittäviltä. Haluaisin kovasti kehittää niille jonkinlaiset kehykset. Mutta häistä viisastuneena taidan vain antaa mennä. Kehottaa teitä saatesanojen sijaan keskittymään kuviin ja niissä olevaan kakkuun. Se on tehty 30 vuotta täyttävän Pirkan kunniaksi. Suosittelen tutustumaan syntymäpäiviä varten ideoituun ruokalistaan. Juhlamenusta löytyy mainioita vinkkejä myös muiden sankareiden muistamista varten.

Sillä muistakaa: jos sanoja ei millään meinaa löytyä, on kakku aina oiva tapa kertoa tunteistaan.

Mehevä rieskakakku
12:lle

14 rullarieskaa (2 pkt)

1/2 kesäkurpitsa
2 keitettyä maissintähkää
400 g Pirkka suomalaisia pakasteherneitä
200 g Pirkka maustamatonta tuorejuustoa
2 rkl voita
hieman sitruunamehua
1 prk Pirkka tilli-mantelipestoa
1 prk (200g) Pirkka raejuustoa
1 kurkku
2 avokadoa
tuoretta avokadoa
suolaa
mustapippuria

voita ja öljyä paistamiseen

1. Aloita ottamalla pakasteherneet sulamaan.
2. Leikkaa kesäkurpitsa mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Leikkaa terävällä veitsellä maissintähkästä reunat irti niin, että maissinjyvät pysyvät kiinni toisissaan.
3. Kuumenna pannulla voita ja oliiviöljyä. Paista kesäkurpitsaviipaleita, kunnes ne ovat pehmenneet. Mausta suolalla ja pippurilla. Paista seuraavaksi maissilevyt, kunnes ne ovat saaneet hieman väriä.
4. Soseuta pakasteherneet, 100 g tuorejuustoa ja 2 rkl voita. Mausta hernetahna suolalla, sitruunamehulla ja mustapippurilla.
5. Ota kurkusta noin 10 cm:n pätkä ja raasta se. Sekoita keskenään kurkkuraaste, raejuusto ja puolet tilli-mantelipestosta.
6. Viipaloi avokadot. 
7. Kokoa voileipäkakku: levitä rieskalle ensin pestoa ja sen päälle kesäkurpitsaviipaleita. Aseta päälle toinen rieska ja levitä sille hernetahnaa. Laita seuraavalle pesto-raejuustotäytettä, sitten pestoa ja avokadoviipaleita, lopuksi tuorejuustoa ja maissia.  Jatka haluamassasi järjestyksessä.  
8. Levitä viimeisen rieskan päälle tuorejuustoa. Asettele päälle kurkkuviipaleita.
9. Anna kakun tekeytyä kylmässä hetken aikaa. Koristele kakku tuoreella oreganolla ennen tarjoamista. 

Toteutettu kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa.

Keittiössä soi: F.R.David

Harrastukseni haikailu | Kardemumma-karviaispiirakka

Elokuu on suosikkikesäkuukauteni. Pidän siitä, että se on samaan aikaan jo ja vielä. 

Esimerkki: illat, jotka ovat jo pimeitä mutta vielä lämpimiä - yhtä aikaa arvoituksellisia ja lempeitä. Tai sää, jossa tuntuu sekä kesä että syksy. Pidän kauluksista ja pitkistä hihoista, mutta myös siitä, että ne ovat useina päivinä vielä aivan liikaa. Pidän lähestyvän syksyn herättämästä tomeruudesta: reppumainoksista, hillo-ohjeista, kirjakauppojen kalenteripinoista. Pidän tumman vihreistä puista, ruskettuneista ihmisistä, kirjavista kukkakimpusta ja katulamppujen lämpimästä keltaisesta. Siitä, että samaan aikaan syödään jäätelöä ja säilötään syksyä varten.

Elokuu on mielestäni vuoden parasta aikaa. Siitä huolimatta se saa minut myös aavistuksen alakuloiseksi. Pitämisen ja kaiken kivan ja kirkkaan alla hohkaa haikeus. Haikeus on kuin tuuli, joka illalla saapuu heiluttamaan puutarhajuhlien ylle ripustettuja viirejä ja muistuttaa siitä, että ennen pitkää ne on otettava alas. Tuuli ei ole kylmä, ei viiltävä tai pureva, mutta kuitenkin puhaltamassa suvea syrjään.

Toki syksykin on mielestäni hyvää aikaa. Mutta vaikka siirtyisi hyvästä hyvään, voi silti kynnyksellä tehdä mieli vuodattaa muutama kyynel.

Joskus sanotaan, että kaipaaminen on ajanhukkaa. Että sillä ei saavuta mitään, että se on energian kaatamista aukkoon joka ei voi koskaan täyttyä. Ajan ikävöiminen on kai sitten turhista turhinta.

Mutta ehkä juuri siksi loppukesä onkin haikeuden aikaa. Koska lomalla kuuluu saada tehdä myös sellaista, mistä ei ole varsinaisesti mitään hyötyä. Maata auringossa, katsoa uusintoja ja pyöräillä paljain jaloin, ja elokuussa haikailla sitä kaikkea. Piirakan äärellä, jos vain mahdollista.

Kardemumma-karviaispiirakka

130 g voita
0,5 dl sokeria
0,5 tl jauhettua kardemummaa
2,5 dl vehnäjauhoja
ripaus suolaa

5 dl karviaisia
2 dl sokeria
1 dl vettä
1 t jauhettua kardemummaa
1 tl vaniljasokeria
1 tl raastettua sitruunankuorta
0,5 dl vehnäjauhoja

3 kananmunaa

1. Nypi voi, sokeri, kardemumma, vehnäjauhot ja suola sekaisin.
2. Painele taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille. Paista piirakkapohjaa 175 asteessa 15 minuuttia.
3. Valmista pohjan paistuessa karviaistäyte. Laita karviaiset, 1 dl sokeria, kardemumma ja vesi kattilaan. Keitä, kunnes karviaiset ovat täysin pehmenneet. Painele karviaissose siivilän tai lävikön läpi. (Itse käytin lävikköä, jonka reiät olivat siivilää suuremmat mutta pitivät silti marjojen karat ja kuoret loitolla.)
4. Ota erilleen 3 dl karviaissosetta. (Jos sosetta on enemmän, sitä voi käyttää vaikka drinkkipohjana!) Lisää karviaissoseen joukkoon vielä 1 dl sokeria, vaniljasokeri, raastettu sitruunankuori, vehnäjauhot ja kananmunat. Sekoita tasaiseksi ja kaada piirakkapohjan päälle.
5. Paista piirakkaa 175 asteessa noin 25 minuuttia tai kunnes täyte on hyytynyt. Koristele jäähtynyt piirakka sitruunaviipaleilla ja tarjoile esimerkiksi vaniljajäätelön kanssa.

Keittiössä soi: Joseph